Hyvän päivän resepti

Aamulla irrottauduin unesta hiljalleen valkenevaan maaliskuun aamuun. Herätin lapsen, joka oli muutamaa minuuttia aiemmin muuttunut 5 -vuotiaasta 6 -vuotiaaksi. Hän oli toivonut lahjaksi "jotain retkeilyyn liittyvää" ja vielä illalla miettinyt, olenko mahtanut ostaa hänelle trangian. En, mutta olin hankkinut termospullon, otsalampun, ruokatermoksen ja retkeilykirjan. Lupasin, että tehdään illalla lämmintä juotavaa uuteen termospulloon ja mennään parvekkeelle syömään iltapalaa.

Lapsen lähdettyä päiväkotiin söin aamupalaa ja katselin ikkunasta nousevaa aurinkoa, luin vähän kirjaa. Yöpaita päällä keittiön pöydän ääressä viimeistelin viikonloppuna alkavan kansalaisopiston Metsämieli -kurssin suunnitelmia. Pieni jännitys kuplii kehossa, odotan jo että saan nähdä kurssilaiset, ohjata harjoituksia, seurata yhdessä miten kevät etenee kurssin aikana.

Saatoin kymmeneksi kouluun menevän keskimmäisen lapsen kouluun, vaikka hän onkin jo 12 -vuotias eikä varsinaisesti kaipaa saattajaa. Mutta silti ja juuri sen takia.

Kävelin keskustaan hoitamaan asioita. Kaduilla vaaninut liukkaus oli poissa, hiekoitussepeli ratisi kumisaappaan alla ja aurinko, se ihana, paistoi siniseltä taivaalta. Yli lensi lokkiparvi huutaen kuin kesälomalle lähtevät lapset koulun ovesta purkautuessaan. Kevättä rinnassa, niilläkin. Käänsin kasvot kohti auringon lämmittäviä säteitä, suljin hetkeksi silmät ja lokkeja kuunnellessa humpsahdin sekunniksi toiseen todellisuuteen, kesäpäivään meren rannalla.

Hoidin kirppiksellä akuutin kurahousupulan. Kävin kirjastolla skannaamassa yhden paperin, jonka sisältö on vielä salainen, mutta aiheuttaa huimaavaa tunnetta päähän ja lepattavaa tunnetta rintaan. Lainasin seuraavan lukupiirikirjan ja yhden kiinnostavan uutuuden. Tunsin kiitollisuutta lukupiiristä ja lukupiiriystävistä.

Menin kirjaston kahvilaan syömään sämpylän ja juomaan teetä. Hypistelin lainaamiani kirjoja, katselin pölyistä ikkunalautaa ja ohi kulkevien ihmisten jalkoja, päät jäivät ikkunan ristikon taakse piiloon. Kelluin hetkellisen joutilaisuuden ja kiireettömyyden onnessa. Mietin, miten tylsä ja hirveä olisikaan elämä ilman kirjoja. Tunsin purskahtelevaa tarvetta kirjoittaa, tämän ja jotain muuta.

Siirryin kansalaisopiston puolelle allekirjoittamaan työsopimuksen Metsämieli -kurssiin liittyen. Iloitsin hyvästä yhteistyöstä suunnittelijaopettajan kanssa. Mikä ilo päästä työskentelemään sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa kemiat kohtaavat heti.

Kotimatkalla mietin sitä, kuinka aikoinaan sairaanhoitajakoulun pääsykokeissa kerroin parhaaksi piirteekseni sen, että työskentelen parhaiten paineen alla. Olihan se totta, silloin. Ei ehkä enää. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä huonommin kestän painetta, aikatauluja, kiirettä. Nykyään työskentelen parhaiten tällaisina päivinä, päivinä jolloin ei välttämättä olisi pakko tehdä yhtään mitään. Kun saan itse aikatauluttaa ja järjestää, kaikki sujuu niin paljon paremmin. Se on paluuta luonnon rytmiin, siihen ihmisen alkuperäiseen, jossa ei koko ajan hosuta, mutta asiat hoituvat silti ajallaan. Yksi työ kerrallaan, välillä leväten, siinä se hyvän päivän resepti. 

Lopuksi tekee mieli siteerata legendaarista Kummelin kultakuume -lausetta, mutta se saattaisi pilata tekstin tunnelman. Siteeraan silti: "Ei karhutkaan koko aika riehu, ne vetää välillä puolukoita."